Pohjustetaan tulevaa vuodatusta sillä, että mulla on historiaa syömishäiriön ja ongelmaa kehon kuvan kanssa..
Viime päivinä olen saanut jo ennalta pelkäämääni vatsan koskettelua osakseni lähipiirin naishenkilöiltä. Ensimmäinen oli anoppini, joka synttärijuhlissa sujautti kätensä paitani alle muina miehinä. Seuraavana päivänä mummupuoleni tarrasi vatsaan heti kun pääsin ovesta sisään. Viimeisimpänä tänä aamuinen oman äitini kopelointi _autossa_ yövuoron jälkeen. Huoh. Töihin juuri tullessa eräs työkaverini oli jäänyt ylitöihin vain nähdäkseen onko maha jo kasvanut. Hän ilmaisi pettyneenä miten se voi olla noin pieni. Enpä osannut siihen mitään vastata, kunhan jotenkin yritin sivuuttaa koko aiheen.
Eikä tässä vielä kaikki. Multa kysellään aivan liikaa painosta ja onkos se nyt noussut ja paljonko diipadaapadii. No en tiedä, en edes seuraa koko painoa. Kotoa ei löydy vaakaakaan.
Ei tätä varmaan monikaan ymmärrä tai näe ihan yhtä isona ongelmana mitä itse ja tiedostankin sen olevan loppupeleissä aika helvetin itseriittoista ja turhaa. Mutta minkäs teet. Tekis mieli vaan kaivaa joku kolo ja pysyä koko raskaus siellä. Ahdistaa olla ihmisten ilmoilla koska en tykkää mistään tölläämisestä. Välttelen huomionherättämistä ihmisenä yleensäkin ihan viimeiseen pisaraan saakka.
En oikeasti edes osannut miettiä etukäteen miten suuri vaikutus näillä asioilla voi olla, kun jotenkin sitä raskautta piti sellaisena saavuttamattomana utopiana, nyt se on arkinen ja jokseenkin jo harmaakin asia, luultavasti monen tekijän summan takia.
Syyllisyys painaa. Pitäis olla iloisempi, positiivisempi ja kaikkea hattaranhöttöistä unelmaa. En vaan osaa. Voispa jotenkin säätää aivot uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti